On niin paljon erilaista kerrottavaa, että on hurjan vaikea päättää mistä aloittaisi. No mutta musiikista on aina hyvä lähteä. Olen taas oppinut arvostamaan sitä, miten suuressa roolissa musiikki on elämässäni vaikka en soita itse, enkä laulamistakaan ole koskaan vakavissani harrastanut. Päivittäin kuitenkin laulelen ja kuuntelen musiikkia genrerajoista välittämättä. Valitettavan harvoin pääsen kuuntelemaan musiikkia keikoilla mutta kun pääsen se on täyttä herkkua, täyttä elämää.
Menneellä viikolla kävin yhtenä iltana Lahden öissä kuuntelemassa Haloo Helsinkiä ja Jukka Poikaa. Pojan kanssa lavalla oli Sound Explosion Band. Molemmat keikat räjäyttivät tajunnan eli olivat sata kertaa parempia mitä odotin, eikä odotukset olleet mitenkään matalalla. Haloo Helsingin riehakkuus, itsevarmuus ja taitavuus.. ihailtavaa ja ihanaa. Ja Jukka Pojan ja SEB:n kanssa sanat ovat täysin riittämättömät. Hyväntuulista, moving body & mind... oikeasti turha yrittää kuvailla kokemusta, puistelen vaan päätä näppäimistön täällä puolen. Ja mikä ehkä yllättävintä tälläiselle hieman rockhenkiselle tyypille oli se, keikalta löytyi karkkia silmille. Se on kuitenkin äärimmäisen harvinaista, että oikeasti jonkun tyyli kolisee. Että ehkä jonkinlaista horroksesta heräämistä havaittavissa. Ehkä ihan korkea aikakin, onhan tässä jo useampi vuosi ollut tätä jotain muuta.
Musiikkin tärkeyttä ei voi korostaa liikaa eikä niitä siihen liittyviä tunteita ja merkityksiä ole mahdollista kuvata tai välittää. Henkilökohtaisesti musiikki on ollut keskeisessä roolissa läpi elämän. Pikkulapsena kuuntelin Pellonpäätä ja rallattelin omia lauluja, improvisaatio oli kova juttu. Lapsena järjestin kavereiden kanssa keikkoja omassa olohuoneessa naapuriston perheille. Nauhoittelin mankalla myös feikkiradio-ohjelmia kavereiden kanssa. Esiteininä ensimmäinen ihastus oli todellista "kaukorakkautta" ajan suosituimman poikabändin pahispoikaan. Siihen hahmoon liitti ensimmäiset fantasiat, haaveet ja tietysti huoneen seinät oli täysin täynnä kyseisen bändin julisteita.
Seuraavaksi suuremman puoleisessa murrekohdassa musiikkityyli oli kovasti hakusessa ja ehkä siitä johtuen kyseinen aika tuntuu jälkeen päin ahdistavalta vaikka oikeasti sekä aikaa ennen että sen jälkeen oli paljon ahdistavampaa. Ei ollut sitä oman oloista musiikkia josta voisi imeä voimaa. Mutta seuraavaksi löytyi, kyllä vaan. Uudet ystävät ja kuviot toivat elämään suomalaisen rock-musiikin. Ennenkaikkea CMX. Samaan aikaan aloin lukemaan intohimoisesti fantasiaa ja edelleenkin esimerkiksi kappale Siivekäs vie minut Robin Hobbin Salamurhaaja-trilogian maisemiin. Kuten arvata saattaa CMX:stä tuli seuraava fanaattisen fanittamisen kohde. Kyseinen bändi ei ehkä ollut se helpoin kohde, koska esimerkiksi nettipalstan lukeminen vaatisi jonkinlaista sarkasmin ja ironian tajua, joka oli minulta tuolloin täysin hakusessa. Siis täysin. Joten muutamat vuodet olivat hämmentäviä, pelonsekaisen kunnoituksen, haaveilun ja fantasian sekoitus. Äiti kuvaa pahinta superfanitusta "Pyhä Yrjänä"- kaudeksi. Nimitys on varmasti täysin paikallaan. Vaikka Jannehan se tietysti oli se ensimmäinen fantasia-ihailun kohde, eihän sitä alkuun edes uskaltanut vilkaista Yrjänää päin. Pahinpaan fanituskauteen osui vielä muutama koominen kohtaaminen yhtyeen kanssa, satuttiin nimittäin muutamaan otteeseen samaan aikaan samaan hotelliin. Ne tapaamiset on sellaisia, että edelleenkin hävettää toisaalta naurattaa mutta hävettää. Oh my god. Mutta toisaalta ymmärrän itseäni sillä kyseiset herrat olivat aikalailla jumal-asemassa minun henkilökohtaisessa maailmankaikkeudessani. Enkä nyt laisinkaan alkaisi vannomaan, etten voisi edelleenkin pudota polvilleni nauramaan kyseisen yhtyeen eteen, vaikka olenkin sen jo kertaalleen tehnyt. Kyllä ihan oikeasti näin tein. Mutta se oli se ensimmäinen kerta kun näin kyseisen orkesterin lavan ulkopuolella. Toisella kertaa revin jostain ihmeestä uskallusta sen verran, että kävin antamassa Akille muutaman kuvan maalauksista joita olin tehnyt a. Akista itsestään ja b. yhdestä bändin kappaleesta. Vieläkin alkaa jännittämään kun ajattelen tilannetta. Kolmannella kertaa satuttiin vaan yhtyeen kanssa samalle terassille ja tietysti Akin kanssa samaan aikaan tiskille. Herra yritti jotain kertoilla siitä, miten valkoviini jäillä olisi kesän hittijuoma mutta en kyllä ollut laisinkaan puhekykyinen vaikka ihan vaan vissyä join.
Kun nyt oikein ajattelin noita tilanteita, niin en ollenkaan ihmettele sitä, että olen ujostellut ja muutenkin käyttäytynyt hieman mielenkiintoisesti. Koska tosiasia on se, että olen todella ujo ja herkkä. Ja musiikki on ollut ja on se asia josta haen voimaa ja tukea tunteille. Musiikin kautta olen päässyt kosketukseen esimerkiksi oman aggressioon. Musiikilla voin ladata itseni niin, että pystyn toimimaan museo-oppaana, minä ikuinen esiintymiskammoinen. Musiikki tanssittaa ja musiikin avulla on myös mahdollista päästää se herkkä ja tunteellinen puoli esiin. Musiikki auttaa perfektionismiin. (CMX:lle superkiitokset Ei Yksikään kappaleesta.) Nyt kirjoitan, että musiikki auttaa siihen ja tuohon mutta kaiketi olen vaan luontaisesti oppinut käyttämään musiikkia mm. noihin mainittuihin asioihin.
On muuten mielenkiintoista, että usein kun lähden katselemaan ihmisiä hämmennyn suuresti siitä, että ne ihmiset myös näkee minut. Siinä se ujous on taas pelissä. Siis tottakai tajuan, että kun lähden kodista ulos ihmiset näkee minut mutten osaa vieläkään olla katsottavana. Samaan olen kohdannut myös keikoilla, esimerkiksi apocalyptican kohdalla. Sitä laittautuu keikkameininkeihin ja menee katsomaan, kuulemaan orkesteria ja hoilaamaan mukana.. mutta jösses sitä ujoilua jos lavalta joku näyttää näkevän minut. Mutta musiikin avulla voin olla rohkea, kuvitella sellaisen hetken jossa olisin huomion keskipisteenä rennosti. Esimerkiksi Haloo Helsingin Ellin ihana painoton riehuminen lavalla on vapauttavaa katsottavaa, hetken on itsekin lavalla.
Musiikki on ihana asia. Rakastan uusi musiikkituttavuuksia vaikka uuden bändin hyväksyminen osaksi omaa makua kestääkin minulla pidempään kuin muilla. Muutos on aika tricky asia meikäläiselle. Samalla rakastan niitä yhtyeitä joiden kanssa on voinut kasvaa. Esimerkiksi Tuomari Nurmio, Miljoonasade ja Queen on kulkenut elämässä hyvinkin pitkään. Nurmiota, erityisesti Ramonaa, kuuntelin vinyyliltä, aika jolloin omina levyinä oli Rölli-levyt. Meillä on historiaa.
Musiikki ei ole vain taustamusaa, jotain jota kuuntelee kun ei muuta ole menossa vaikka musiikki voi toimia sellaisenakin. Keikoilla ja konserteissa on ihana kun voi hengittää musiikkia, tunnet rummut ja basson hengityksessäsi. Musiikki ympäröi.
