Valmistaudun täällä perjantai-illan kunniaksi huomiseen yleiseen tenttipäivään, jossa olisi tarkoitus todistella kypsyyttä proseminaarin tiimoilta. On ollut varsin viihdyttävää lukea 2006 valmistunutta (ensimmäistä omaa) tutkimusta. Lähdin lukemaan pienellä kauhulla, en tiennyt mitä odotta, muistin vaan että työn kanssa tuli aivan liian kiire ja että opponenttini oli kamalan pessimistinen koko työn suhteen. Mutta mitä huomasinkaan... työni on dynamiittia, aivan mahtavaa! Toki jos nyt tekisin työtäni, muotoilisin asioita hieman erilailla, kysyisin enemmän kysymyksiä mutta ajatellen sitä tietämystä joka minulla oli juuri yliopistolle pääseennä, tuli työstä todella hyvä.
Tässä on ollut kaikenlaista sosiaalista säätämistä ilmassa, ihastuksia, uusia ystäviä ja uudenlaista helppoutta olla uusien ihmisten seurassa. Tänään kadulla vastaan käveli yksin entinen, tilanne oli nopeasti ohi enkä ehtinyt muuta kuin juuri ja juuri tunnistaa kyseisen ihmisen. Sen suurempaan tunnekylpyyn en joutunut ja olin aika täydellisesti unohtanut kyseisen ihmisen eksistenssin tässä. Tuli niin voittaja olo kun huomasi ettei sillä ihmisellä ole valtaa minuun ja mikä mahtavinta olin liikenteessä tosi hyvällä asenteella ja hiton hyvännäköisenäkin, nähää! Hauskaa oli myös mennä tuosta tilanteesta kulttuuripolitiikan porukalla istumaan vakkariin, kaverin läksiäisiin. Ei paha päivä tämäkään!
Viime sunnuntaina löysin vanhan rakastettuni vanhan kirjan talvesta. Kyseessä on siis äärimmäisen rakas kirja Salamurhaajan oppipoika, trilogian ensimmäinen osa. Alkuun yritin olla alkamatta kirjaan mutta nyt olen lueskellut sarjaa intohimoisesti. Tavallaan tunnen syyllisyyttä siitä että luen kun "pitäisi" tehdä kamalasti opiskelujuttuja ja säätää kesätöitä ja kaikenlaista. Mutta toisaalta koen että tutulla kasvutarinalla on eheyttävä ja voimaannuttava vaikutus minuun. Rakas kirja opettaa minulle itseäni tai minä sen kautta itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti